Urri – Muistoissamme
KANS&FIN&S&N MVA Gydjans Mundilfari
Islanninlammaskoira uros
Syntynyt 29.9.1994 Ruotsissa
Kasvattaja Gunnel Malm
Kuollut 28.10.2009
Keväällä 2003 matkustimme Kajaaniin teatterimatkalle sekä katsomaan islanninlammaskoiraa, joka etsi uutta kotia. Hurri-herra oli jo neljän pentueen isä, kansainvälinen muotovalio ja saavuttanut veteraani-iän. Oma Ansamme oli tuolloin puolitoistavuotias, ja päätimme ottaa kaveriksi vanhemman koiran. Iloinen, hassu pieni uroskoira, jolla oli lisäksi paljon samaa näköä lappalaisten kanssa, lähti mukaamme junamatkalle etelään. Samalla matkalla nimestä putosi ensimmäinen kirjain pois poliittisen korrektiuden nimissä. Koira itse ei mitään muutosta huomannut, vaan tunsi uuden nimensä heti. Suurempi muutos oli, että Urri kastroitiin parin viikon jälkeen, olihan se jo vahvan panoksensa rotunsa eteen tehnyt.
Uskomattoman sopeutuvainen Urri ei säpsähtänyt Helsingin liikennettä, raitiovaunuja tai kerrostaloasumista. Ainoastaan posteljooni ja lehdenjakaja saivat kolistelustaan kovat haukut. Urri oli välillä hoidossa sukulaistyttöjen luona, ja sen saattoi antaa eteenpäin keskellä Hakaniemen toria, josta se taakseen katsomatta lähti uusien taluttajien matkaan. Välillä se haettiin hoidosta jostain Kallion baarista, jossa se tyytyväisenä nukkui kerällä tuolin alla.
Urrin luonteesta kertoo myös se välittömyys, jolla se paineli bikineissä aurinkoa ottavien nuorten naisten väliin löhöilemään, kun vein sitä ensimmäisiä kertoja puistoon. Urri olisi ollut sinkkuihmisen unelmakoira, sen olemus vetosi useimpiin ihmisiin, ja monet halusivat tulla juttelemaan koiralle ja omistajallekin.
Ansan kanssa Urri tuli aina hyvin toimeen, vaikka niillä oli valtava ero temperamentissa (ja kenties älynlahjoissakin). Ansa hoksasi kaiken heti, ja Urri sitten vähän myöhemmin, jos sittenkään. Ansa nappasi herkut Urrin nenän edestä ennen kuin se oli itse niitä huomannutkaan. Ansa meni ylipäätään edellä, Urri perässä. Hyvin harvoin tämä näytti Urria mitenkään haittaavan.
Ikä alkoi koirassa näkyä kunnolla kahdentoista ikävuoden jälkeen. Kuulo ja näkö heikkenivät ensimmäisinä, liikkuminen alkoi hidastua kolmetoistavuotiaana. Viimeisen vuoden Urri oli vaihtelevassa vireystilassa. Välillä citykanit saivat sen tempoilemaan kuin pienen pennun, ja niitä nähtyään se juoksi kilometrin innoissaan. Välillä pelkästään korttelin ympäri kävely oli suuri ponnistus. Urrin nivelvaivoihin kokeiltiin monia rohtoja, ja viimeisen vuoden se söi kipulääkettä. Lopulta myös lihaksisto kuihtui, todennäköisesti jokin aineenvaihdunnan sairaus tai muu parantumaton vaiva vei loput voimat.
Urri oli viimeisinä aikoinaan melko poissaoleva ja väsynyt. Joinain päivinä oli vaikeaa nousta ylös, vaikeaa kävellä loivaakaan ylämäkeä, vaikeaa toimittaa tarpeitaan. Viimeisenä päivänään se oli kuitenkin suhteellisen pirteä ja liikkui omin jaloin, ja olenkin onnellinen, että herra sai poistua tästä maailmasta vointiinsa nähden kohtuullisella arvokkuudella.
Urri, seurakoirista parhain niin ihmisille kuin Ansallekin. Kaunis, komea, kiltti ja vähän hupsu. Sellaisena me tämän kultaturkin haluamme muistaa.